2. maailmansodan seuraukset

Kun toinen maailmansota oli loppumassa, kolme suurta: Roosevelt, Churchill ja Stalin, sopivat Jaltan huippukokouksessa vuonna 1945 Neuvostoliitto-myönteisten hallitusten pystyttämisestä Itä-Eurooppaan. Sopimukseen kuului liittoutuneiden osalta myös Saksan jako miehitysvyöhykkeisiin ja tämä jako toteutettiinkin vuoden 1945 kesäkuun alussa. Samalla tavalla jaettiin myös Itävalta. Myös molempien maiden pääkaupungit jaettiin neljään sektoriin. Yhteismiehitys kuvasi loistavasti Saksan sijaintia Euroopassa.

Neuvostoliitolle alueitaan joutui luovuttamaan Romania, Tšekkoslovakia, Saksa ja Suomi. Samalla kertaa Puolaa siirrettiin lähes kaksisataa kilometriä lännemmäksi. Varsinaisten aluemenetysten jälkeen jäljelle jäänyt Saksa jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen. Neuvostoliiton vyöhykkeen sisällä oleva Berliini jaettiin niin ikään neljään vyöhykkeeseen.

Kesäkuussa 1948 länsiliittoutuneet antoivat Saksan uudistaa rahansa, joka johti Saksan taloudelliseen jakoon, kun Neuvostoliitto laski omat markkansa miehitysvyöhykkeellään. Idän ja lännen välit kiristyivät ja vuosina 1948-1949 Neuvostoliitto saartoi Berliinin, jota jouduttiin huoltamaan ilmasiltoja pitkin.

Yhdistyneen kuningaskunnan, Ranskan ja Yhdysvaltain miehitysvyöhykkeistä muodostettiin toukokuussa 1949 Saksan liittotasavalta (Länsi-Saksa), johon kuului myös Länsi-Berliini. Liittotasavallan suvereniteetti tunnustettiin vuonna 1955. Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle perustettiin Saksan Demokraattinen tasavalta lokakuussa 1949. Itävalta, joka vuodesta 1938 oli osa Saksaa, jaettiin vastaavalla tavalla. Myös Wien jaettiin Berliinin tavoin. Miehitys kuitenkin loppui jo vuonna 1955, jolloin maa sai Saksan tavoin täyden suvereniteetin. Miehitysvallat pääsivät sopuun Itävallan asemasta puolueettomana valtiona, eikä maahan siten jäänyt ulkomaisia sotajoukkoja.

Kylmä sota sai alkunsa toisen maailmansodan jälkeen, kun Natsi-Saksaa vastaan liittoutuneina taistelleet länsivallat ja Neuvostoliitto törmäsivät yhteen yhteisen vihollisen hävittyä. Neuvostoliiton johtaja, Josif Stalin, piti Neuvostoliiton miehittämää Itä-Eurooppaa valtionsa etupiirinä, jossa se sai määrätä asioistaan kuten halusi, aivan samoin kuin länsivallat olivat järjestäneet miehittämillään alueilla haluamikseen.

Varsinkin Itä-Saksassa tämä johti ongelmiin, sillä yhteisesti miehitetty Berliini oli muun Saksan tavoin jaettu eri valtioiden miehitysvyöhykkeisiin, ja sen kautta oli mahdollista liikkua itä- ja länsiblokin välillä. Suurin osa Itä-Saksan teollisuudesta siirrettiin miehityksen myötä Neuvostoliittoon sotakorvauksina. Tämä ja kommunistisen puolueen sekä sosiaalidemokraattien yhtyminen samaksi puolueeksi, Sosialistiseksi Yhtenäisyyspuolueeksi (SED), loivat Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle epävakaan ilmapiirin, joka johti varsinkin koulutetun väestönosan pakoon länteen.

Yhdysvalloissa suunniteltiin ennakoivaa ydiniskua Neuvostoliittoon, ja siksi myös neuvostoliittolaisten oletettiin suunnittelevan samaa. Tämä taas pakotti neuvostoliiton vakauttamaan vastaamiskykyään. Kylmän sodan syntyä on haluttu lännessä vierittää Stalinin niskoille, mutta luottamuspula oli pääasiassa molemmin puoleinen. Niin neuvosto- kuin länsijohtajatkin syyllistyivät ylilyönteihin ja ideologisen ristiriidan korostamiseen käytännön asioiden hoitamisessa.

(Opettajan kommentti: Sujuvasti kirjoitettu. Monipuolinen sisältö. Olet ajoittanut tapahtumia hyvin.)