Kutsumuksen merkitys häviämässä ammatinvalinnassa

Peruskoulun jälkeen moni nuori varmasti miettii, mitä tehdä koulun jälkeen? Suurin osa heistä päättää ryhtyä lukemaan ja hankkimaan itselleen lisää koulutusta tulevaa ammattiaan varten, pyrkien lukioon tai ammattikouluun. Toiset nuoret taas pyrkivät suoraan työelämään tai pitävät välivuoden, koska eivät oikeasti tiedä, mitä tehdä. Mutta monellako nuorella on oikeasti selkeä päämäärä siitä, mitä he elämältään haluavat ja miksi ryhtyä isona? Kuinka moni nuori uskaltaa valita ammattinsa pelkän kutsumuksen perusteella?

Nykyään nuori joutuu jo aikaisessa vaiheessa miettimään omaa ammatinvalintaansa ja sitä, miten hankkia paras mahdollinen koulutus, joka valmistaisi häntä omaa ammattiaan varten. Lukion jälkeen täytyisikin olla jo selvä käsitys siitä, mitä aikoo tehdä isona ja mitä oppiaineita haluaa tulevaisuudessa ryhtyä lukemaan. Mutta miten tulee menetellä, jos päämäärä ei olekaan selvä? Nuori saattaa esimerkiksi huomata, ettei matematiikka olekaan hänelle sopivaa, ja haluaakin ryhtyä lukemaan filosofiaa ja toimia vaikkapa opettajana. Alan vaihtaminen on tietenkin melko helppoa, mutta tällöin opiskelu täytyy aloittaa alusta ja koulutukseen käytetty aika menee vähän niin kuin hukkaan.

Kysymys kuuluukin, mistä sitten voi tietää, mikä on itselle sopiva ammatti, ja mitä työtä varten kannattaisi opiskella, jos päämäärä ei ole vielä selvä? Nykyäänhän on mahdollista löytää sopiva ja kiinnostava ammatti vaikkapa ulkomailta, minkä luulisi ainakin lisäävän mahdollisuuksien määrää. Toisaalta voisi ajatella, että jos koulutusmahdollisuuksia on liian paljon, saattaa niistä olla jo vaikeaa valita itselleen sopivin. Vaikka mahdollisuuksia onkin lukemattomia, moni päätyy yleensä ammatinvalinnassaan kuitenkin sellaisille aloille, joilla ansaitsee hyvin ja joilta löytyy helposti työtä. Näin säästyy siltä, ettei juuri tarvitse miettiä omaa uravalintaansa, eikä tarvitse kouluttaa itseään turhaan, ja jäädä pahimmassa tapauksessa työttömäksi.

Moni pitää palkan suuruutta tärkeimpänä asiana ammatissaan. Osa ihmisistä ehkä väittää, että raha on yhdentekevää ammattia valitessa, ja se on vain välinearvo, jolla voi hankkia mukavia asioita sekä toteuttaa omia unelmiaan, kuten matkustaa maailmalla. Näin ei kuitenkaan todellisuudessa yleensä ole. Useat ihmisethän tekevät juuri rahan takia pitkiä työpäiviä ja ylitöitä, eivätkä muista ottaa huomioon todellisia arvoja. Rahalla ei saa rakkautta eikä terveyttä, ja niiden arvon huomaa vasta, kun ne menettää. Moni tajuaakin asian liian myöhään sairastuttuaan työuupumukseen tai menetettyään perheensä työn takia.

Vaikka varma työpaikka ja suuri palkkapussi ovatkin monelle tärkeitä, löytyy myös joitakin ihmisiä, joille pelkkä kutsumus ammatinvalinnassa riittää. Heille tärkeintä on, että työ on kiinnostavaa, antoisaa ja haastavaa. Yleensä he haluavat jotenkin auttaa muita ihmisiä ja ryhtyvät esimerkiksi lääkäreiksi, palomiehiksi tai opettajiksi. He eivät vieroksu kovaakaan työtä ja tyytyvät vähään, rahan sijasta he arvostavat yleensä sitä, että saavat auttaa muita ihmisiä ja tehdä heidät onnellisiksi. Esimerkiksi monet sodissa toimivat avustustyöntekijät tuntevat kutsumusta ammattiaan kohtaan ja haluavat olla auttamassa sodan uhreja parhaansa mukaan, vaikka palkka olisi surkea tai sitä ei saisi ollenkaan.

Kutsumus ei kuitenkaan ole nykyään kovinkaan merkittävä tekijä ammatinvalinnassa, vaan useimmat valitsevat ammattinsa palkan ja työllisyystilanteen mukaan. Tosin olisi hyvä, jos ihmiset valitsisivat ammattinsa myös kutsumuksen perusteella. Tällöin monien ihmisten henkinen elämänlaatu varmasti paranisi. Jos esimerkiksi tuntee kutsumusta papin virkaa kohtaan, mutta palkka olisi kehno, luopuu usein moni leikistä ja ryhtyy tekemään jotain parempipalkkaista työtä, josta ei kuitenkaan niin pidä. Myöhemmällä iällä sitten saattaa tulla katumus päälle, kun nykyinen ammatti ei enää kiinnostakaan eikä kutsumusammattiin kannata enää kouluttautua.

Ammatti pitäisikin mielestäni valita siten, että siinä todella viihtyy. Jos tuntee kutsumusta jotain ammattia kohtaan ja haluaa toimia siinä, pitäisi tilanteeseen tarttua heti. Jotta työtä jaksaisi tehdä monta kymmentä vuotta, pitäisi sen olla siis kiinnostavaa. Pelkän palkan perässä ei pitäisi juosta. Kuinka moni aikuinen pystyy kuitenkaan varmuudella sanomaan, että on juuri nyt siinä unelma-ammatissaan, josta on haaveillut? Ei varmaan kovin moni, koska useat haluavat päästä eläkkeelle jo 40-vuotiaina. Itse ainakin aion tehdä työtä, joka on kiinnostavaa. Jos saisin valita kiinnostavan huonopalkkaisen työn ja tylsähkön hyväpalkkaisen työn välillä, ottaisin ehdottomasti kiinnostavan huonopalkkaisen työn. Mieluummin valitsen ammattini kutsumuksen ja kiinnostuksen perusteella kuin pelkän palkkapussin.